Ville astuu bussiin. Villellä on nyt rastat. Ville tervehtii bussikuskia, joka tervehtii takaisin.
Otit sitten rastat, sanoi äiti kysyen sitten, aikooko Ville nyt pelastaa maailman. Ville on harjaantunut keskustelemaan äitinsä kanssa. Ville vastasi, että hän aikoo pelastaa itsensä. Ville oli sanomisensa sanonut jo kauan sitten. Kaukaa oli äiti nähnyt takkuuntuvat hiukset, jankuttanut vastaan, mutta lopulta luovuttanut. Äiti päätti keskustelun sanoihin, ehtoollinen on pelastumista varten, ei superfood.
Ville tietää kertoa Saddhartha Gautaman opin, kärsimys johtuu ihmisen kyvyttömyydestä ymmärtää kaiken katoavuus ja eteenpäin virtaus. Ville lisää listaan mielellään ainakin tehotuotannon ja saasteet. Pitkään hän ei kuullut saati nähnyt kärsimystä. Sika ei valita ahtaudesta enää makkarapaketissa. Minkin kroonisesta stressitilasta näemme kymmenen sekuntia, toimittajan puheen peittäessä sadat häkkejä raapivat kynnet, jotka Ville on nyt kuullut. Talvivaarasta kuvaruudulle heijastuu vain järven pinta, ei mitä sen nielussa velloo.
Ville istuu bussin keskelle. Villen kädet hikoavat. Ville katsoo toisen tai kolmannen kerran olkansa yli. Ei sielä istu kukaan, usko jo. Ville kurottaa oikean kätensä reppuunsa, ottaa esille tarran, liimaa sen huolellisesti edessä olevaan penkkiin, tehden tämän rutiininomaisen nopeasti. Raadeltu minkki asettuu paikoilleen matkustajien nähtäville. Ville katsoo minkkiä. Ville kuulee kärsimyksen, toivoen, nyt muutkin voivat kuulla sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti