Nyt on blogi.

Eli tarkoituksena on laittaa talteen ja yleiseksi iloksi tekstejä, kenties jotain pohdintojakin juu.

Tämä on 2010 (apua) kirjoituskurssin viimeinen kirjoitukseni:




Kahvia ja sämpylää



Tästä päivästä tulee hirveä. Henkeni riippuu tästä päivässä. Miksi minun piti jo herätä? Jokainen minuutti valveilla on silkkaa piinaa.
Vuoden ensimmäinen aamuaurinko langettaa valonsa keittiön ikkunasta pitkin pöytää. Valo saa tiskaamattomat tiskitkin näyttämään kauniilta. Rumat kaapinovet jäivät kokonaan auringon varjoon. Enpä tiennytkään, että keittiö voisi olla niin kaunis.
Taas tänään joku meistä valittaisiin. Vaikea sanoa kuinka moni tai koska. Varmaa oli vain valinta.
"Herätys," sanoin vaivihkaa, mutta kukaan ei vastannut.
Hetkonen. Mitä oikein ajattelin? Herättäisin heidät vain jännitykseen ja pelkoon. Tosin ilma oli ulkona kaunis.
Korjasin asentoni mahdollisimman mukavaksi. Varoin kuitenkin muita, vaikka olinkin jumissa heidän keskellään. Pian he kyllä heräisivät.

Markus tulisi tekemään valinnan. Törmäsimme kaikki häneen lähikaupassa pari päivää sitten. Markukselle oli jotenkin selvää, että meidät hän haluisi mukaansa. Lähdimme mukaan, tosin jotkut meistä vastahakoisesti. Ei minulla ole mitään Markusta vastaan. Hän on huumorintajuinen hoikka normikaveri, muuttanut varmaan hiljattain omilleen. Meistä voi päätellä, että hänellä on hyvä maku.

Katson tarkemmin ulos ikkunasta. Mitä muutakaan? Muutama rohkea uhmasi kahdenkymmenen asteen aamupakkasta. Taka-alalla vastarakennettu kalpea rivitalopätkä tuijottaa jurosti takaisin. Aurinko pakeni pilviin ja keittiön kauneus sen mukana. Nyt se oli synkkä ja ahdas. Taivas peittyi tasaisen harmaista pilvistä vieden toivon auringon paluusta. Miksiköhän taivas oli sininen? Miksei vaikka vihreä?

On niin paljon muutakin mitä haluaisin tietää. Lähikaupasta astuttuamme ulos näin maailman aivan uudella tavalla. Kaikki tuntui vieraalta ja pelottavalta. Olemme viruneet täällä ikuisuuden. Liikaa asioita joita haluaisin tehdä. Liikaa visioita ja unelmia. Liian vähän mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Mitä ihmeen mahdollisuuksia? Nukkuisimpa vielä. Onneksi tytöt olivat turvanani. Ainakin toistaiseksi.

"Emma? Oletko hereillä?" Viivi kysyi minulta.
Käännyin katsomaan Viiviä. Silläkään ei näyttänyt olevan paljoakaan liikkumatilaa. Nyökkäsin.
"Näin outoa unta. Olin Markuksen hääkakkuna. Ne paloittelivat mua pitkään. Vaikka lapio oli terävä, se ei sattunut. Vieraat huomas, että mun kuorrutus oli pahaa. Sit ne heittivät mut roskiin. Sit joku tosi lihava mies poimi mut ylös ja söi mut. Se sattui," Viivi sanoi ilmeettömänä.
"Ei unet tarkota mitään, varsinkaan ennusta."
"Saas nähdä. Kävi miten kävi, tänään ei sitten itketä."
Viivi oli tytöistä mulle läheisin. Meillä oli paljon yhteisiä piirteitä ja mielipiteitä. Muut tytöt kadehtivat meitä, sillä olimme hieman hoikempia kuin he.

Televisio räjähti päälle viereisessä huoneessa. Sänky naksahteli ilkeästi, kun Markus nousi hitaasti ylös. Kylpyhuoneen hana äänteli hetken. Ovi aukesi ja Markus astui sisään keittiöön. Se ei ollut huomaavinaankaan meitä. Se harhaili hetken ympäriinsä tietämättä mitä tehdä. Ykkösmaitoa juotuaan se viimein kääntyi meidän puoleemme. Markus otti kaksi askelta lähemmäs, tarttui toisella kädellä hellästi minuun ja toisella leipäpussin suuaukolle. Markus päästi otteensa musta ja antoi leipäpussin pyörähtää auki. Iski hetkellinen huimaus ja kaikki pyöri ympyrää.
"Pidä huolta muista," Viivi sanoi rauhallisesti.
"Pidän. Voit luottaa muhun," vastasin.
Hitaasti Markus veti Viivin ulos pussista ja laittoi viereemme pöydälle. Voirasia ilmestyi Viivin vierelle. Suljin silmäni. Onneksi muut vielä nukkuivat.